Kotomaan koko kuva

Yhteiskuntaa ollaan muuttamassa sadan vuoden takaiseen muotoonsa. Jo muutama vuosi sitten kaikki poliitikkomme unohtivat kokonaan sanan hyvinvointivaltio ja alkoivat puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Tämä enteili sitä, että julkisen sektorin osuutta kansalaisten hyvinvoinnin järjestämisessä pienennetään ja vastuuta siirretään ties minne. Yksilön oman vastuun lisäksi korostetaan yhteisöllisyyttä ja vapaaehtoistyötä.

Sote- ja kuntauudistus ovat selvää paluuta sadan vuoden takaisiin kuntiin. Silloin mm. lähes koko nykyisen Pohjois-Karjalan alueen kattoi Pielisjärven kunta. Välimatkat olivat hevospelien aikana valtavia eikä kukaan olisi ymmärtänyt sanaa lähidemokratia vaikka sellainen olisi keksittykin. Kohta varmaan joku keksii sitoa kunnallisen äänioikeuden maksettuihin veroihin. Näin tehtiin aina vuoteen 1917 asti.

Sosiaalitoimen yksityistäminen on ihan sitä samaa restaurointia. Vanhustenhoito ja jopa toimeentulotuki yksityistetään ja kilpailutetaan kuten huutolaisauksuunissa ennen. Halvimman tarjouksen tekijä saa huutolaiset hoidettavakseen.

Liikkuva Poliisi päätettiin lakkauttaa ja poliisipiirejä on yhdistelty jo kauan. Haja-asutusalueella ei poliisia enää näy, eikä sitä oikeastaan kannata pyytääkään paikalle. Vainajatkin ovat ehtineet jo jäähtyä poliisin viimein ennättäessä tutkimaan asioita. Tavoitteena näyttää olevan paluu 150 vuoden takaiseen häjyaikaan, jolloin isossa pitäjässä oli yksi ainoa ruma vallesmanni taistelemassa roistolaumoja vastaan. Tai sitten paikalliset perustavat omia järjestyskaartejaan, kuten tehtiin vajaa sata vuotta sitten.

Itäinen Suomi on kohta täysin armeijaton. Tavoitteena lienee palata ruotujakolaitokseen, jossa muutamat talot yhdessä velvoitettiin ylläpitämään sotamies.

Seuraavaksi saamme varmaan käyttöön vuosina 1664 – 1883 voimassa olleen palveluspakon. Silloin jokaisen oli pystyttävä todistamaan olevansa jonkun toisen palveluksessa ellei sattunut kuulumaan omistavaan luokkaan. Työtä vailla oleva tuomittiin irtolaisena pakkotyölaitokseen. Oikeastaan tähän ollaan menossa hyvää vauhtia, koska jokainen työtön voidaaan jo nykyisin määrätä työkokeiluun tai kuntouttavaan työtoimintaan tekemään työtä ilman palkkaa.

Kohta huomaamme noudattavamme vuoden 1795 ohjetta työntekijän ajankäytöstä: “Palveluskuntaan kuuluvilla on 7 tuntia nukkuakseen, tunti lukeakseen hartauskirjoja, 2 tuntia syödäkseen, 2 tuntia levätäkseen ja 12 tuntia tehdäkseen työtä, mutta sen tulee tapahtua miehen tavoin”.

Ympäri käydään

Viime päivien parikin pikku-uutista kertovat asenteiden työttömiä ja muita huono-osaisia kohtaan koventuneen. Miss Suomen perintöprinsessa jakaisi narkomaaneille sossusta mieluummin hirttoköyttä kuin rahaa ja sosiologi Arto Selkälä on väitöskirjatutkimuksessaan todennut sosiaalityöntekijöiden syyllistävän asiakkaitaan. Pitkäaikaistyöttömiä syytetään omasta tilanteestaan.

Tässähän ei ole mitään uutta, vaan nyt palataan muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen menneisyyteen.

Vuosina 1663-1883 maassamme oli palveluspakko. Jokaisen oli oltava jonkun palveluksessa, jos hän ei ollut itsenäinen yrittäjä tai maanviljelijä. Työtön katsottiin irtolaiseksi ja hänet passitettiin pakkotyölaitokseen tai kehruuhuoneeseen tuomittujen rikollisten joukkoon. Tämä tapahtui ilman oikeudenkäyntiä pelkällä hallinnollisella päätöksellä.

”Ohjesäännön mukaan irtolaisista oli pantava kehruuhuoneeseen vain yli 14-vuotiaat työkykyiset naiset. Työ kehruuhuoneessa käsitti kutomateollisuuden eri alat lankojen kehräämisestä erilaisten vaatetusaineiden valmistamiseen saakka.Tavallismpia töitä olivat häkilöiminen, villojen karstaaminen, kehrääminen, höyhenien riipiminen ja sukan kutominen. Kehruuhuoneet tyydyttivät suuren osan vankiloiden ja sairaaloiden pito- ja makuuvaatetarpeesta. Myös yksityisille myytiin kankaita ja kudontatuotteita. Vuonna 1823 annettu ohjesääntö sääteli tarkkaan vankien päivärutiineja. Paitsi vankila, kehruuhuone oli huomattava käsiteollisuuslaitos. Määräävänä tarkoitusperänä oli siveellisen kasvatuksen rinnalla pyrkimys saada hoidokkien työstä valtiolle ansiotuloja sekä aatteellinen ajatus levittää käsityötaitoa rahvaan keskuuteen.” (Lappeenrannan kehruuhuone 1800-luvulla)

Pakkotyö siis paransi sairaudesta nimeltä työttömyys ja siinä sivussa saatiin tuloja valtiolle. Palveluspakosta luovuttiin, mutta yhä edelleen irtolaiseksi leimattin helposti. Siihen riittivät pelkkä työttömyys ja sen seurauksena vietettävä pahantapainen elämä. Parannuskeino oli vanha tuttu:

”Työlaitoksessa hoidettakoon irtolaista siksi, kunnes on saatu perusteltua syytä olettaa, että hän tulee viettämään säännöllistä ja kunniallista elämää, kuitenkin enintään yksi vuosi taikka, jos häntä lähinnä edellisten viiden vuoden aikana jo on työlaitoksessa irtolaisuuden vuoksi hoidettu tai samana aikana pidetty pakkotyössä, enintään kolme vuotta.

Jos on todennäköistä, että hoidettava työlaitoksesta päästettynä viettää säännöllistä ja kunniallista elämää, voidaan hänet ehdollisesti päästää työlaitoksesta, ei kuitenkaan ennenkuin kolme kuukautta on kulunut siitä, kun hänet siihen otettiin.

Kun hoidettava on ehdollisesti päästetty työlaitoksesta, on hän yhden vuoden irtolaisvalvonnan alainen; ja voidaan hänet sinä aikana palauttaa takaisin työlaitokseen, ellei hän noudata annettuja määräyksiä ja ohjeita.” (Vuoden 1936 Irtolaislain 10 §)

Välillä elettiin hyvinvointivaltiossa, jossa työttömilläkin oli ihmisarvo. Sitten tuli 1990-luvun lama ja työttömyys lisääntyi. Se oli tietenkin laiskuutta, joten vanhat keinot otettiin käyttöön nykyaikaan päivitettynä. Kuntouttavaan työtoimintaan passitetaan hallinnollisella päätöksellä 500 päivää työmarkkinatukea saanut työtön. Nyt hallitus on päättänyt, että aika lyhennetään 300 päivään.

”Kuntouttavaa työtoimintaa järjestetään 3–24 kuukauden mittaiseksi jaksoksi kerrallaan. Jakson aikana henkilön tulee osallistua kuntouttavaan työtoimintaan vähintään yhden ja enintään viiden päivän aikana kalenteriviikossa. Yhden päivän aikana kuntouttavan työtoiminnan tulee kestää vähintään 4 tuntia.

Edellä 2 momentissa tarkoitetun jakson päättyessä aktivointisuunnitelma on uudistettava noudattaen mitä 3 luvussa aktivointisuunnitelmasta säädetään.” (Vuoden 2001 laki kuntouttavasta työtoiminnasta 13 §).

Nyt moni sanoo, että nämähän ovat aivan eri asioita. Kuntouttavalla työtoiminnalla edistetään elämänhallintaa ja autetaan löytämään urapolun pää. Ihan sama se tarkoitus oli ennenkin, mutta sitä ei osattu tai oikeastaan viitsitty sanoa niin hienosti.

Paluu menneisyyteen

Sattuipa silmiini Iltalehden juttu, jossa kerrottiin tunarin restauroimasta sata vuotta vanhasta freskosta espanjalaisessa kirkossa. Jos juttu on totta, niin jälki on kyllä hirveää. Harrastelijan tarkoitus oli hyvä, mutta taidot puuttuivat.

Meillä ollaan restauroimassa koko yhteiskuntaa sadan vuoden takaiseen muotoonsa. Jo muutama vuosi sitten kaikki poliitikkomme unohtivat kokonaan sanan hyvinvointivaltio ja alkoivat puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Tämä enteili sitä, että julkisen sektorin osuutta kansalaisten hyvinvoinnin järjestämisessä pienennetään ja vastuuta siirretään ties minne. Yksilön oman vastuun lisäksi korostetaan yhteisöllisyyttä ja vapaaehtoistyötä.

Harrastelijat siis päästettiin restauroimaan hyvinvointivaltiota ja jälki on sen mukaista. Eri ministereillä tuntuu olevan suorastan kilpailu siitä, kuka saa ajettua oman hallinnonalansa nopeimmin alas. Tällä hetkellä johdossa näyttää olevan kuntaministeri ja hyvänä kakkosena tulevat tasaväkisesti sisäministeri ja puolustusministeri.

Hallituksen suurkuntahanke on selvää paluuta sadan vuoden takaisiin kuntiin. Silloin mm. lähes koko nykyisen Pohjois-Karjalan alueen kattoi Pielisjärven kunta. Välimatkat olivat hevospelien aikana valtavia eikä kukaan olisi ymmärtänyt sanaa lähidemokratia, vaikka sellainen olisi keksittykin. Kohta varmaan joku keksii sitoa kunnallisen äänioikeuden maksettuihin veroihin. Näin tehtiin aina vuoteen 1917 asti.

Sosiaalitoimen yksityistäminen on ihan sitä samaa restaurointia. Vanhustenhoito ja jopa toimeentulotuki yksityistetään ja kilpailutetaan kuten huutolaisauksuunissa ennen. Halvimman tarjouksen tekijä saa huutolaiset hoidettavakseen. Viimeiseimpänä uutuutena on edunvalvonnan yksityistäminen. Kirjailija Kalle Päätalon äiti Riitu oli lapsena orvoksi jäätyään joutunut huutolaiseksi ja holhoojat olivat jotenkin oudolla tavalla saaneet omikseen perheen maat.

Sisäministeri esitti Liikkuvan Poliisin lakkauttamista ja poliisipiirejä on yhdistelty jo kauan. Haja-asutusalueella ei poliisia enää näy, eikä sitä oikeastaan kannata pyytääkään paikalle. Vainajatkin ovat ehtineet jo jäähtyä poliisin viimein ennättäessä tutkimaan asioita. Tavoitteena näyttää olevan paluu 150 vuoden takaiseen häjyaikaan, jolloin isossa pitäjässä oli yksi ainoa ruma vallesmanni taistelemassa roistolaumoja vastaan. Tai sitten paikalliset perustavat omia järjestyskaartejaan, kuten tehtiin vajaa sata vuotta sitten.

Varuskuntien lakkauttaminen etenee rutisten, mutta etenee kuitenkin. Ainakin itäinen Suomi on kohta täysin vailla armeijan läsnäoloa. Tavoitteena lienee palata ruotujakolaitokseen, jossa muutamat talot yhdessä velvoitettiin ylläpitämään sotamies.

Seuraavaksi saamme varmaan käyttöön vuosina 1664 – 1883 voimassa olleen palveluspakon. Silloin jokaisen oli pystyttävä todistamaan olevansa jonkun toisen palveluksessa ellei sattunut kuulumaan omistavaan luokkaan. Työtä vailla oleva tuomittiin irtolaisena pakkotyölaitokseen. Oikeastaan tähän ollaan menossa hyvää vauhtia, koska jokainen työtön voidaaan jo nykyisin määrätä työharjoitteluun tai kuntouttavaan työtoimintaan tekemään työtä ilman palkkaa.

Tunareita ei pitäisi päästää restauroimaan yhtään mitään.

Palveluspakko

Kun suurvalta Ruotsi aikoinaan kävi sotia, niin miehiä tarvittiin sotalippujen ja sitä tietä mullan alle. Aikana 1620-1720 kolmasosa aikuisista Ruotsin ja siis myös Suomen miehista kuoli sotapalveluksessa. Mieshukasta seurasi tietenkin työvoimapula, jota toistuvat katovuodet vielä pahensivat. Valtiovalta korjasi tilannetta säätämällä irtolaisuuden kielletyksi ja irtolaismehet armeijaan. Myös sisäinen passi otettiin käyttöön estämään kuljeskelua paremman työpaikan perässä.

Kun nämä toimet eivät riittäneet, määrättiin vuonna 1664 palveluspakko. Jokaisen oli työllistettävä itsensä joko omalla työllään tai mieluummin toisen palveluksessa. Tämä koski myös sairaita ja vajaakuntoisia. Vuoden 1739 palkollissäännössä kriminalisoitiin joutenolo ja työtä vailla olevan auttaminen. Astumalla toisen palvelukseen työntekijä alistui isäntävallan alle. Isännällä oli oikeus ja jopa velvollisuus kurittaa palkollistaan ruumiillisesti ja palvelijan oman kirstun avaimen täytyi olla isännän hallussa.

Palkkojen nousu estettiin tehokkaasti palkkasääntelyllä ja rajoittamalla työpaikan vaihto-oikeus vain kerran vuodessa tapahtuvaksi. Sana römppäviikko lienee vielä joillekin historiaa tunteville tuttu. Luvatta työstä poistunut etsintäkuulutettiin. Kun työtä pakoileva lurjus saatiin kiinni, hänelle tuomittiin sakkoja, jotka usein muunnettiin raipparangaistukseksi. Sitten palattiinkin entistä nöyrempinä töihin. Palveluspakko kumottiin vasta 1883.

Arvaatteko jo, mitä ajan takaa? Työvoimapulasta on pidetty kovaa meteliä vuosikausia. Aina laman iskiessä parku vähän vaimenee, mutta silloinkin varoitetaan, että työvoimapula vaanii nurkan takana. Ei mene enää kauan, kun maassa säädetään taas palveluspakko. Myös palkkasääntely ja työpaikan vaihto-oikeuden rajoittaminen tulevat sen mukana, koska työvoiman myyjän markkinoita ei tulla sallimaan. Kurinpito-oikeutta ei ehkä tule ihan entisen mallin mukaan, mutta jollain keinolla suut tukitaan varmasti.

Työttömillä tätä on harjoiteltu jo monta vuotta. Erilaiset ilmaiset pakkotyöt lisääntyvät jatkuvasti milloin milläkin nimellä. On työharjoittelua, työelämävalmennusta ja kuntouttavaa työtoimintaa. Lisäksi jatkuvasti saa lukea jopa kansanedustajien vaativan työttömien velvoittamista pakkotöihin työttömyysetuutta vastaan. Työstä kieltäytyjää ei vielä etsintäkuuluteta, mutta rangaistuksia jaetaan jo. Kieltäytyjä menettää työttömyysetuutensa.

Kohta huomaamme elävämme vuoden 1795 työntekijän ajankäyttöohjeen mukaan: “Palveluskuntaan kuuluvilla on 7 tuntia nukkuakseen, tunti lukeakseen hartauskirjoja, 2 tuntia syödäkseen, 2 tuntia levätäkseen ja 12 tuntia tehdäkseen työtä, mutta sen tulee tapahtua miehen tavoin”.