Kohti pakkotyöyhteiskuntaa

Eduskuntaa myöten on pöyristytty työnvieroksuja Tatun tapauksesta ja suurin pöyristyjä on ollut kokoomuksen Ben Zyskowicz. Moni muukin kansanedustaja pitää sietämättömänä työttömien loisimista laiskoina sosiaalietuuksien varassa ja osa kansasta ulvoo samaa raivoa. Työttömät on pantava kuriin ja töihin, koska tekemätöntä työtä tässä maassa riittää. Riittääkö sitä?

Työ- ja elinkeinoministeriön työllisyyskatsauksen mukaan elokuun lopussa TE-toimistoissa oli kaikkiaan 499 800 työnhakijaa. Määrä on 45 100 suurempi kuin vuotta aikaisemmin. Kun työnhakijoiden määrästä vähennetään palkkatyössä olevat, saadaan työttömien määräksi 421 100 henkilöä. Heistä palkkatuella on 27 200, palkattomassa työkokeilussa 18 100 ja koulutuksessa 29 300. Uusia avoimia työpaikkoja ilmoitettiin TE-toimistoihin elokuun aikana 35 900 eli 5 800 vähemmän kuin edellisen vuoden elokuussa.

Palkkatyötä siis ei ainakaan riitä, mutta ei sitä ole tarkoitus tarjotakaan. Työttömät on saatava töihin palkatta.

Sanokaa vaikka salaliittoteoreetikoksi, mutta siinä tapauksessa saatte sanoa sellaiseksi kaikkia omalla päällään ajattelevia. Koko Tatun aiheuttaman mediamylläkän kaikki palaset loksahtivat liian nätisti kohdalleen.

Ensin peruspalveluministeri Paula Risikko nosti esiin vastikkeellisen sosiaaliturvan. Asian annettin muhia pari kuukautta ja sitten rysäytettiin täysilaidallinen. Kansanedustaja Jaana Pelkonen keräsi nopeasti 110 nimeä lakialoitteeseensa, jonka mukaan toimeentulotuen hakijan on tavattava säännöllisin väliajoin sosiaalityöntekijä. Näin positiivisen kuuloista aloitetta on vaikea vastustaa, mutta Pelkonen ei millään tavalla ilmaise haluaan lisätä sosiaalitoimeen aloitteensa vaatimia resursseja.

Tähän asti tuntemattoman Haaga Helian toimittajaopiskelijoiden verkkojulkaisu Tuima fi:n juttu Tatusta levisi sosiaalisessa mediassa kuin tauti. Jakamisen aloittivat yli-innokkaat kokoomuspoliitikot ja jako onnistui yli odotusten. Verkkosivu kaatui parissa tunnissa jutun ilmestyttyä, mutta se ei hidastanut vauhtia. Esimerkiksi Ossi Mäntylahti kopioi jutun kokonaan omaan blogiinsa. Sanaa piti levittää ja levittäjillä oli missio. Tilaustyö piti jakaa mahdollisimman laajalle.

Täkyyn tarttuivat ensin iltapäivälehdet ja muu media seurasi perässä. Siitä seurasi tietenkin riivattu keskustelu sosiaalisessa mediassa ja ilmiö nimeltä Tatu oli syntynyt. Laiska, työtä vieroksuva työtön sosiaalipummi oli saanut kasvot ja kaikilla on nyt selvä paheksunnan kohde. Tatua emme enää koskaan näe, mutta Tatun kasvot ovat nyt jokaisen työttömän kasvot.

Näin edistetään tehokkaasti vastikkeellisen sosiaalituen eli palkattoman työn asiaa. Tässä piilee kuitenkin sellainen vaara, jota ryöpytyksen alullepanijat eivät ehkä huomanneet. Jos huomasivat, niin sen pahempi heille itselleen. Pandoran lipas taisi vahingossa aueta.

Iltapäivälehdet nimittäin haluavat jatkaa hyvää juttua ja nyt on löytynyt toinen huijari. Hän on 29-vuotias Mikko, joka on huijannut itselleen työkyvyttömyyseläkkeen omien sanojensa mukaan masennusta teeskennellen. Ketään ei kiinnosta tietää miten masennusta pystyy niin hyvin teeskentelemään, mutta se on sivuseikka. Taas on löytynyt uusi huijari, jonka tarina antaa oikeutuksen epäillä jokaista työkyvyttömyyseläkeläistä.

Mikä yhteiskunnan kannalta hyödyttömäksi katsottava ryhmä otetaan seuraavaksi tähtäimeen? Kenties vanhusväestö, joka nauttii eläkettä eikä osallistu riittävästi yhteiskunnan toimintaan? Vaiko kehitysvammaiset, joiden on myös osallistuttava omalla panoksellaan työelämään? Mitä tehdään sellaisille, joista ei ole mitään hyötyä yhteiskunnalle?

Kyllä te tiedätte mitä lukee sen portin päällä, jonka luo tämä tie johtaa.

(FB-kavereilleni Juha Keltille ja Seija Huuhtaselle kiitos omista päivityksistänne ja kommenteistanne, joista sain idean lisäksi myös numerotiedot.)

Työttömien kannustajat

Eräässä Pentti Haanpään novellissa pula-ajan kulkumies onnistui viimeinkin saamaan tilapäistöitä. Maatalon isäntä totesi, että ei hänellä mitään oikeaa ja tarpeellista työtä ole antaa, mutta pitäähän työhaluiselle jotain järjestää. Niinpä hän palkkasi miehen kantamaan sankolla vettä vesilätäköstä toiseen, mennen tullen. Mitään kiirettä ei tarvinnut pitää, mutta liikkeellä piti olla koko ajan sen verran, että tuppi heilui.

Mies aloitti työt ja kohta paikalle saapui toinenkin työn kyselijä tiedustelemaan mahtaisiko samanlaista työtä olla enemmänkin tarjolla. Oli sitä; tämän miehen isäntä palkkasi ruoskimaan paksua mäntytukkia. Itse isäntä tarkkaili työn sujumista tuvan ikkunasta.

Sujuihan se nöyryyttävä ja järjetön työ vähän aikaa jo pelkästään vihan voimin. Sitten molemmat kyllästyivät tähän pilkantekoon ja ottivat lopputilin. Isäntä totesi ivallisesti, että paljon on työn kyselijöitä, mutta ei sitä sitten näköjään viitsitäkään tehdä.

Paula Risikko täsmensi eilen puheitaan sosiaalietuuksien vastikkeelliseksi muuttamisesta. Hän sanoi tarkoittaneensa, että työttömille tarjottavalla työllä ei korvattaisi mitään sellaista työtä, johon muuten palkattaisiin joku.

Mikä sitten mahtaisi olla nykyisin sellaista täysin ylimääräistä työtä, joka voitaisiin teetttää työttömillä? Eihän sellaista olekaan. Jos jokin työ on tekemisen arvoista, niin siitä pitää tietenkin maksaa palkkaa. Jos työ ei ole edes oman alansa TES:n alimman palkan arvoista, niin se joutaa jäädä kokonaan tekemättä.

Kyse näyttääkin olevan kontrollin ja nöyryyttämisen halusta. Olen parin päivän aikana lukenut satoja kommentteja Risikon keskustelunavaukseen. Käsittämättömän suuri on se ihmisjoukko, jonka mielestä työttömät on nyt kerta kaikkiaan saatava pois sieltä sohvalta syrjäytymästä ihan mihin tahansa työhön. Riittäisi jo pelkästään se, että työtön ilmoittautuisi joka arkiaamu johonkin ja tietysti mielellään myös tehdä nyhjäisi tarkkailun alaisena jotain pientä, ihan mitä tahansa. Jos joku ei tähän ylpeyttään suostu, niin olkoon syömättä.

Nämä ihmiset ovat novellin isännän kaltaisia. He haluaisivat nähdä työttömän kantavan sankolla vettä lätäköstä toiseen. Itselleen he kovin mielellään varaisivat katsomoon aitiopaikan, josta voisivat huudella ivallisia kannustushuutoja. He olisivat onnellisia, kun työttömät viimenkin olisi saatu pois siltä inhotulta sohvalta ja tuotu kunnon ihmisten pilkkattaviksi.

Kourallinen jauhoja

Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok) näkyy kuuluvan siihen yhä kasvavaan joukkoon, jonka mukaan työttömyys ja köyhyys ovat ihmisen omaa syytä ja tällaiset laiskat lurjukset pitää pakottaa töihin. Palkasta ei tietenkään puhuta mitään, vaan näille vaatijoille tunnetusti riittää työttömän näkeminen työssä. Jotkut tietysti haluavat vielä seistä vieressä hoputtamassa ja moralisoimassa.

Ministeri sanoo sanomalehti Ilkan haastattelussa, että vastikkeeton sosiaaliturva pitäisi poistaa. Risikko muuttaisi sosiaaliturvaa niin, että tuensaajan olisi pakko osallistua yhteiskunnan toimintaan ja että osallistuminen näkyisi sosiaaliturvan määrässä.

Ministeri pitää sosiaaliturvan uudistamista yhtenä syksyn suurimmista tavoitteistaan. Risikko uskoo, että se hyödyttäisi sosiaaliturvan saajia avaamalla ovia työelämään.

– Yhteiskunta ei voi järjestää kaikkea, Risikko sanoo.

Kaikilla näin ajattelevilla on perustavaa laatua oleva virhe ajattelussaan. He tuntuvat oikeasti kuvittelevan, että työtä on tarjolla jokaiselle sitä haluavalle. Jos he joskus kirkkaimpina hetkinään päästävät mieleensä sellaisen ajatuksen, että ehkä sitä työtä ei ihan kaikille olekaan, niin se kohtaus menee nopeasti ohi. He näkevät ympärillään tekemätöntä työtä ja keksivät sijoittaa työttömät tekemään sitä. Jollain oudolla logiikalla he onnistuvat selittämään hengissä pysymiseen tarkoitetut sosiaalietuudet palkaksi. Ja palkan eteen pitää tietenkin tehdä työtä.

Mahtaakohan Risikko edes tietää kuinka paljon on vaikkapa työmarkkinatuki tai toimeentulotuen perusosa? Ainakaan suurin osa sosiaaliturvan vastikkeelliseksi vaatijoista ei sitä tiedä eikä halua tietääkään. Jos sen heille kertoo, niin he sulkevat silmänsä ja korvansa ja väittävät kivenkovaan, että enemmän sen on pakko olla. Ei niin moni muuten valitsisi työnteon sijaan joutilaisuutta veronmaksajien kustannuksella.

Sanotaan se nyt kuitenkin taas kerran. Työmarkkinatuki on 32,46 euroa arkipäivältä eli keskimäärin 698 euroa kuukaudessa. Tästä maksetaan veroa 20 %. Jos joku ei saa työmarkkinatukea, niin toimeentulotuki on  viimesijainen etuus. Sen perusosa yksin asuvalla on 477,26 euroa kuukaudessa.

Ministeriltä pitää kysyä samat kysymykset jotka aina esitän kaikille sosiaalietuuksien vastikkeellisuuden vaatijoille. Kuinka paljon näiden summien eteen pitäisi tehdä työtä? Riittääkö, että työtä tehdään kunkin alan TES:n alimman tuntipalkan mukaisesti sen verran, että etuuden määrä tulee täyteen? Vai pitäisikö työtä tehdä enemmän ja jos pitäisi, niin miksi ja millä logiikalla?

Vai pitäisikö palata 1860-luvun nälkävuosien hätäaputöihin, jolloin radanrakentajille annettiin rankan työpäivän jälkeen palkaksi kourallinen jauhoja? Jos osallistumisen pitää ministerin vaatimusten mukaisesti näkyä sosiaaliturvan määrässä, niin saisivatko ahkerimmat kaksi kourallista?

Yhteiskunta ei todellakaan voi järjestää kaikkea, mutta palkatonta työtä se pystyy varmasti järjestämään. Ainakin silloin, kun sosiaalietuuksista vastaava ministeri näkee eriarvoistamisen syksyn suurimmaksi tavoitteeksi.

Tilastollista puppua

Ylen uutisissa kerrottiin äsken ihan vakavalla naamalla, että työttömyys on vähentynyt. Työttömiä on 217 000 ja laskua vuoden takaiseen tilanteeseen on 0,2 %.

Samaan aikaan Työ- ja elinkeinoministeriö kertoo, että työttömiä on 302 700 eli 42 700 henkilöä enemmän kuin vuosi sitten. Tämä selitettiin tilastointitavan erilaisuudella, mutta asiaan ei paneuduttu sen tarkemmin.

Ministeriön tilasto on lähempänä oikeaa, koska sitä varten oikeasti lasketaan työttömät työnhakijat. Luvusta tosin puuttuvat ne lähes 100 000 työtöntä, jotka ovat aktivointitoimenpiteiden kohteena eli käytännössä palkattomassa työssä. Tilastokeskuksen luvut perustuvat haastatteluun. Näin Tilastokeskus kertoo itse verkkosivullaan:

Työvoimatutkimus (Labour Force Survey) kerää tilastotietoja 15–74-vuotiaan väestön työhön osallistumisesta, työllisyydestä ja työttömyydestä sekä työvoiman ulkopuolisten toiminnasta. Työvoimatutkimuksen tiedonkeruu perustuu Tilastokeskuksen väestötietokannasta kahdesti vuodessa satunnaisesti poimittuun otokseen. Kuukausittainen otos on noin 12 000 henkeä ja tiedot kerätään tietokoneavusteisilla puhelinhaastatteluilla. Vastaajien antamien tietojen pohjalta luodaan kuva koko 15–74-vuotiaan väestön toiminnasta.

Tilastokeskuksen tutkimus ei siis oikeastaan olisi uutisoinnin arvoinen. Tutkijat poimivat väestötiedoista satunnaisesti 12 000 henkilöä teini-ikäisistä vanhuksiin ja kysyvät heiltä työssäolosta. Tulos kertoo tietenkin juuri kyseisten henkilöiden työllisyystilanteen edellyttäen, että he eivät valehtele tutkijalle ihan vain huvikseen.

Tuloksen laajentaminen kuvaamaan kaikkien kansalaisten tilannetta on hatusta vetäistyä puppua, joka on verhottu tilastollisen tutkimuksen kaapuun. Epäilemättä siitä saa kivan kesäuutisen, mutta todellisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Tietämätön kansanedustaja

– Suomen kansalaisuuden omaavien maahanmuuttajien suhteen olisi syytä harkita sosiaalitukien ankaraa leikkausta tahallisen työhaluttomuuden tapauksissa sekä pakollista koulutus- tai työharjoitteluvelvollisuutta.

Näin sanoi perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen eilen A-Talkissa. Kansanedustaja onnistui mättämään yhteen ainoaan virkkeeseen niin paljon virheitä, että hän lienee viettänyt tähänastisen elämänsä komerossa. Ainakaan hän ei puheidensa perusteella tiedä voimassaolevasta työttömyysturva- ja sosiaalilainsäädännöstä paljon mitään.

Suomen kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat ovat Suomen kansalaisia täysin kansalaisoikeuksin. Kun kansalainen on työtön, niin häntä koskevat työttömyysturvalainsäädännön pykälät syntyperästä riippumatta. Jos Immonen viitsisi edes vähän perehtyä tähän lainsäädäntöön, niin hänellä olisi oikeasti syytä vaatia siihen muutoksia.

Sosiaalitukia leikataan jo nyt ankarasti ”tahallisen työhaluttomuuden tapauksissa.” Jos työtön kieltäytyy tarjotusta työstä, niin hän menettää työttömyysetuutensa ja joutuu toimeentulotuen varaan. Sitä alennetaan heti 20 % kieltäytymisen perusteella ja jos kieltäytyminen toistuu, niin alennus on 40 %.

Pakollinen koulutus- ja työkokeiluvelvollisuus on jo olemassa. Työtön työnhakija voidaan määrätä milloin tahansa koulutukseen tai työkokeiluun. Kieltäytymisestä seuraa sama rangaistus kuin työstä kieltäymisestä. Tämä koskee ihan kaikkia työttömiä, niin syntyperäisiä kuin kansalaisuuden myöhemmin saaneita.  Se koskee myös oleskeluluvan saaneita Suomessa asuvia muun maan kansalaisia.

Suomen lait yleensäkin koskevat kaikkia Suomen alueella kulloinkin oleskelevia kansalaisuudesta riippumatta. Tämän luulisi kuuluvan jo peruskoulussa opetettaviin asioihin.

Immosen sanomassa on siis järkeä ja logiikkaa vain siinä tapauksessa, että hän on valmis viittaamaan kintaalla perustuslain takaamalle yhdenvertaisuudelle lain edessä, velvoittamaan työvoima- ja sosiaaliviranomaiset laittoman henkilörekisterin luomiseen ja antamaan rangaistuksia syntyperän mukaan.

Tämmöinenkö on tarkoitus?

Lukko päässä

Tietääkö ihminen näkemänsä perusteella vai näkeekö tietämänsä perusteella? Näkemistä tietämisen perusteella sanotaan kognitiiviseksi dissonanssiksi. Ihminen ottaa vastaan vain sellaista tietoa, joka myötäilee hänen ennakkoluulojaan ja ennakkokäsityksiään. Kaikki niistä poikkeava sivuutetaan kokonaan.

.

Monet ovat vakuuttuneita siitä, että maahanmuuttajat saavat ihan kaiken ilmaiseksi. Sosiaalitoimi järjestää heille parhaat asunnot, merkkivaatteet, taksikyydit, oman auton, lautasantennin ja käyttörahaa vielä tarpeen mukaan. Näin ajattelevalle voi kyllä kertoa, että toimeentulotuen myöntäminen on laissa säädeltyä toimintaa ja se perustuu tarkkoihin tulo- ja menolaskelmiin. Laskennallinen vajaus myönnetään toimeentulotukena. Sen lisäksi voi poikkeuksellisiin menoihin saada harkinnanvaraista toimeentulotukea.

Ennakkoasenteiden vallassa oleva kyllä kuuntelee sujuvasti ja näyttää ymmärtävän asian. Tosiasiassa hän ei ole kuunnellut eikä ymmärtänyt yhtään mitään, koska hänen päässään oleva lukko estää uuden tiedon omaksumisen. Kun hän seuraavan kerran lukee jostain, kuinka kummin kaima oli kuullut tutun sosiaalityöntekijän sanoneen, että maahanmuuttajille kustannetaan ihan kaikki, hän riehaantuu. Tämä vastaa täysin hänen omaksumiaan ennakkoasenteita, joten tieto on ilman muuta uskottava.

Ihan sama ilmiö on nähtävissä suhtautumisessa pitkäaikaistyöttömiin. Jonkun mielestä he ovat yhtenäinen joukko tahallaan syrjäytyneitä juoppoja ja työhaluttomia pummeja, joilla on mielenterveysongelmia. Heidät pitää toimittaa pakkotöihin ja ottaa kaikki avustukset pois, niin he ryhdistäytyvät. Tämän on ihan pakko pitää paikkansa, koska itsellä on työpaikka ja tuttu kansanedustajakin on samaa mieltä.

Tällaisellekin ihmiselle voi selittää, että mitään yhtenäistä joukkoa ei ole, vaan jokaisella on ihan oma elämäntilanteensa. Selittäminen on kuitenkin tuuleen huutamista, koska kognitiivinen dissonanssi estää tehokkaasti kaiken uuden tiedon omaksumisen. Tällainen ihminen menee uutta tietoa saatuaan kotiin ja laatii yleisönosastoon kiukkuisen kirjoituksen siitä, kuinka tekemätöntä työtä riittää kaikille halukkaille.

Miettikääpä joskus omia asenteitanne. Siellä jossain luuraa ihan varmasti se ennakkoasenne, joka estää omaksumasta uutta tietoa ja pakottaa vahvistamaan jo opittua ajattelua. Ja se vahvistaminen on totisesti helppoa. Ei tarvitse muuta kuin pysytellä nettimaailmassa niillä tutuilla vanhoilla sivuilla, joilla kaikki samanmieliset aina pyörivät.

Ympäri käydään

Viime päivien parikin pikku-uutista kertovat asenteiden työttömiä ja muita huono-osaisia kohtaan koventuneen. Miss Suomen perintöprinsessa jakaisi narkomaaneille sossusta mieluummin hirttoköyttä kuin rahaa ja sosiologi Arto Selkälä on väitöskirjatutkimuksessaan todennut sosiaalityöntekijöiden syyllistävän asiakkaitaan. Pitkäaikaistyöttömiä syytetään omasta tilanteestaan.

Tässähän ei ole mitään uutta, vaan nyt palataan muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen menneisyyteen.

Vuosina 1663-1883 maassamme oli palveluspakko. Jokaisen oli oltava jonkun palveluksessa, jos hän ei ollut itsenäinen yrittäjä tai maanviljelijä. Työtön katsottiin irtolaiseksi ja hänet passitettiin pakkotyölaitokseen tai kehruuhuoneeseen tuomittujen rikollisten joukkoon. Tämä tapahtui ilman oikeudenkäyntiä pelkällä hallinnollisella päätöksellä.

”Ohjesäännön mukaan irtolaisista oli pantava kehruuhuoneeseen vain yli 14-vuotiaat työkykyiset naiset. Työ kehruuhuoneessa käsitti kutomateollisuuden eri alat lankojen kehräämisestä erilaisten vaatetusaineiden valmistamiseen saakka.Tavallismpia töitä olivat häkilöiminen, villojen karstaaminen, kehrääminen, höyhenien riipiminen ja sukan kutominen. Kehruuhuoneet tyydyttivät suuren osan vankiloiden ja sairaaloiden pito- ja makuuvaatetarpeesta. Myös yksityisille myytiin kankaita ja kudontatuotteita. Vuonna 1823 annettu ohjesääntö sääteli tarkkaan vankien päivärutiineja. Paitsi vankila, kehruuhuone oli huomattava käsiteollisuuslaitos. Määräävänä tarkoitusperänä oli siveellisen kasvatuksen rinnalla pyrkimys saada hoidokkien työstä valtiolle ansiotuloja sekä aatteellinen ajatus levittää käsityötaitoa rahvaan keskuuteen.” (Lappeenrannan kehruuhuone 1800-luvulla)

Pakkotyö siis paransi sairaudesta nimeltä työttömyys ja siinä sivussa saatiin tuloja valtiolle. Palveluspakosta luovuttiin, mutta yhä edelleen irtolaiseksi leimattin helposti. Siihen riittivät pelkkä työttömyys ja sen seurauksena vietettävä pahantapainen elämä. Parannuskeino oli vanha tuttu:

”Työlaitoksessa hoidettakoon irtolaista siksi, kunnes on saatu perusteltua syytä olettaa, että hän tulee viettämään säännöllistä ja kunniallista elämää, kuitenkin enintään yksi vuosi taikka, jos häntä lähinnä edellisten viiden vuoden aikana jo on työlaitoksessa irtolaisuuden vuoksi hoidettu tai samana aikana pidetty pakkotyössä, enintään kolme vuotta.

Jos on todennäköistä, että hoidettava työlaitoksesta päästettynä viettää säännöllistä ja kunniallista elämää, voidaan hänet ehdollisesti päästää työlaitoksesta, ei kuitenkaan ennenkuin kolme kuukautta on kulunut siitä, kun hänet siihen otettiin.

Kun hoidettava on ehdollisesti päästetty työlaitoksesta, on hän yhden vuoden irtolaisvalvonnan alainen; ja voidaan hänet sinä aikana palauttaa takaisin työlaitokseen, ellei hän noudata annettuja määräyksiä ja ohjeita.” (Vuoden 1936 Irtolaislain 10 §)

Välillä elettiin hyvinvointivaltiossa, jossa työttömilläkin oli ihmisarvo. Sitten tuli 1990-luvun lama ja työttömyys lisääntyi. Se oli tietenkin laiskuutta, joten vanhat keinot otettiin käyttöön nykyaikaan päivitettynä. Kuntouttavaan työtoimintaan passitetaan hallinnollisella päätöksellä 500 päivää työmarkkinatukea saanut työtön. Nyt hallitus on päättänyt, että aika lyhennetään 300 päivään.

”Kuntouttavaa työtoimintaa järjestetään 3–24 kuukauden mittaiseksi jaksoksi kerrallaan. Jakson aikana henkilön tulee osallistua kuntouttavaan työtoimintaan vähintään yhden ja enintään viiden päivän aikana kalenteriviikossa. Yhden päivän aikana kuntouttavan työtoiminnan tulee kestää vähintään 4 tuntia.

Edellä 2 momentissa tarkoitetun jakson päättyessä aktivointisuunnitelma on uudistettava noudattaen mitä 3 luvussa aktivointisuunnitelmasta säädetään.” (Vuoden 2001 laki kuntouttavasta työtoiminnasta 13 §).

Nyt moni sanoo, että nämähän ovat aivan eri asioita. Kuntouttavalla työtoiminnalla edistetään elämänhallintaa ja autetaan löytämään urapolun pää. Ihan sama se tarkoitus oli ennenkin, mutta sitä ei osattu tai oikeastaan viitsitty sanoa niin hienosti.

Keppiä ja keppiä

Töissä käynti on erityisen tärkeää nuorille. Työ tuo arkeen rutiinia ja tarkoituksen nousta aamulla sängystä. Toisin kuin Etelä-Euroopassa Suomessa ei ole suurta pulaa työstä. Sen sijaan meidän haasteemme on saada nuoret työmarkkinoille. Tähän haasteeseen on vastattava sekä kepillä että porkkanalla. Toimeentulotukea on pienennettävä ja vastaavasti työn vastaanottamisen houkuttelevuutta parannettava.

Näin sanoo Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja Ville Sipiläinen julistuksessaan  Työ on parasta sosiaaliturvaa.

Kokoomusnuoret näkevät työttömyyden syyksi laiskuuden. Työttömät eivät halua tehdä töitä, koska he mieluummin makaavat kotona liian hyvien sosiaalietuuksien turvin. Siksi työnteko on tehtävä houkuttelevaksi alentamalla roimasti sosiaalietuuksia. Vastavuoroisesti myös palkkoja on alennettava ja irtiosanomissuojaa heikennettävä. Sipiläinen puhuu kyllä kepistä ja porkkanasta, mutta en minä tässä julistuksessa näe mitään muuta kuin keppiä.

Työttömyystilastoilla ei KNL:ssä juuri päätä vaivata, koskapa Suomessa ei kuulemma varsinaisesti ole pulaa töistä. Minunkin mielestäni tekemätöntä työtä tässä maassa riittää, mutta meiltä puuttuu palkan maksajia.

KNL:n mukaan ratkaisu on sosiaalietuuksien alentamisen lisäksi myös nuorten aloituspalkkojen laskeminen ja irtisanomissuojan heikentäminen. Ihan ääneen ei sentään vielä sanota, että tässä ihanneyhteiskunnassa työt tehtäisiin taatusti elämiseen riittämättömällä palkalla ilman mitään irtisanomissuojaa. Jos ei kelpaa, niin saa lähteä kävelemään. Toimeentulotukea ei tietenkään laiskureille ja lintsareille tipu.

Pieniä palkkoja kompensoitaisiin veroeduin. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että työntekijät palkattaisiin veronmaksajien varoilla yksityisiin yrityksiin. Yrittäjä saisi työntekijät ja maksaisi heille niin mitätöntä palkkaa, että sitä ei verotettaisi. Muut veronmaksajat siis kustantaisivat koko touhun.

Näitä kokoomusnuorten ulostuloja lukiessa tulee aina ihmetelleeksi mistä nämä oikein ammentavat kannatuksensa. Lieneekö jotenkin hienoa olla kokoomusnuori ja halveksia laiskoja työttömiä? Onkohan kaikilla kannattajilla itsellään niin turvattu tulevaisuus, että kannattaa edistää palkkojen alentamista ja työsuhdeturvan heikentämistä?

Vai onko niin, että kun on kokoomusnuori, niin voi vetää skumppaa eikä tarvitse sitoa itseään kiinni johonkin suojeltavaan puuhun? Muistelen joskus jonkun nuoren neidin näin julkisesti todenneen.

Kotiläksyt tekemättä

Perussuomalaisten europarlamentaarikko Sampo Terho esitteli eilen talousteesejään. Tänään puoluejohto, eduskuntaryhmä ja varsinkin kenttäväki ovat sanoutuneet niistä joukolla irti, joten ne jäänevät Terhon ja muutamien muiden yksityisajatteluksi. Muuten en rupea neuvomaan vieraan pöydän väkeä, mutta eräs lukemani Terhon haastattelu pisti ikävästi silmiini. Hän sanoi näin:

– Kuuden kuukauden työttömyyden jälkeen tulee ottaa vastaan mikä tahansa tarjottu työ. Nykyinen järjestelmä ei kannusta muuhun kuin nauttimaan 2,5 euron tuoppeja tuolla edullisemmassa kuppilassa.

Nämä kaksi lausetta osoittavat, että Terho ei ole tehnyt kotiläksyjään ja että hän on omaksunut suunnilleen kokoomusnuorten näkemyksen työttömyydestä. Työttömät ovat työttömiä tahallaan eikä mikään tarjottu työ kelpaa. Mukavampi on lojua kotisohvalla tai särpiä halvassa kuppilassa olutta.

Työttömysturvalain 2a luvun 8 § sanoo ammattitaitosuojasta näin:

Henkilöllä on kolmen kuukauden aikana työttömäksi työnhakijaksi rekisteröitymisestä tai tätä myöhemmästä päätoimisten opintojen päättymisestä lukien pätevä syy kieltäytyä työstä, joka ei vastaa hänen koulutukseensa ja työkokemukseensa perustuvaa ammattitaitoaan. Kolmen kuukauden aika alkaa alusta, kun henkilö on täyttänyt työttömyyspäivärahan edellytyksenä olevan työssäoloehdon ja työttömyyspäivärahan enimmäisaika alkaa alusta.

Ei Terho ainoa tästä asiasta tietämätön ole. Itse asiassa suunnilleen kaikki työttömien ”laiskottelusta” paasaavat osoittautuvat yleensä täysin tietämättömiksi sekä ammattitaitosuojan kestosta että yleensäkin työttömyydestä. Erityisesti työvoimapolitiikan, työllistämistoimenpiteiden ja palkkatyöhön työllistymisen väliset erot ovat heille hepreaa. Kun he lukevat jonkin työn teettämisestä kuntouttavana työtoimintana, niin he kehuvat tehokasta työllistämistä.  Kun he näkevät työttömän lumitöissä, niin he kiittelevät kunnan työllistämispolitiikkaa.

He eivät tajua, että nämä työllistetyt tekevät töitä ilman palkkaa. Kaikille kotitehtävänsä laiminlyöneille keskustelijoille saattaisi tehdä hyvää joutua työvoimaviranomaisten pyöriteltäväksi. Silloin heille selviäisi työllistämistoimenpiteiden ja palkkatyön välinen ero.

Poliitikoille riittäisi perehtyminen voimassaolevaan lainsäädäntöön ennen lakimuutosten vaatimista. Muuten tulee vahingossa vaadittua sellaista, mikä jo on laissa. Tai tulee vaadittua lakiin lievennystä, vaikka oli tarkoitus vaatia tiukempaa lakia.

Palveluspakko

Kun suurvalta Ruotsi aikoinaan kävi sotia, niin miehiä tarvittiin paljon lippujen ja sitä tietä mullan alle. Aikana 1620-1720 kolmasosa aikuisista Ruotsin ja siis myös Suomen miehistä kuoli sotapalveluksessa. Tällaisesta mieshukasta seurasi tietenkin valtava työvoimapula, jota katovuodet vielä pahensivat. Valtiovalta korjasi tilannetta säätämällä irtolaisuuden kielletyksi ja irtolaismehet armeijaan. Myös sisäinen passi otettiin käyttöön estämään kuljeskelua paremman työpaikan perässä.

Kun nämä toimet eivät riittäneet, niin vuonna 1663 määrättiin palveluspakko. Jokaisen oli työllistettävä itsensä joko omalla työllään tai mieluummin toisen palveluksessa. Tämä koski myös sairaita ja vajaakuntoisia. Vuoden 1739 palkollissäännössä kriminalisoitiin joutenolo ja jopa työtä vailla olevan auttaminen. Astumalla toisen palvelukseen ihminen alistui tämän isäntävallan alle. Isännällä oli oikeus ja jopa velvollisuus kurittaa palkollistaan ruumiillisesti ja palvelijan oman kirstun avaimen täytyi olla isännän hallussa.

Palkkojen nousu estettiin tehokkaasti palkkasääntelyllä ja rajoittamalla työpaikan vaihto-oikeus vain römppäviikkoon kerran vuodessa. Luvatta työstä poistunut etsintäkuulutettiin. Kun työtä pakoileva lurjus saatiin kiinni, hänelle tuomittiin sakkoja, jotka usein muunnettiin raipparangaistukseksi. Sitten palattiinkin entistä nöyrempinä töihin. Palveluspakko kumottiin vasta 1883.

Arvaatte jo, mitä ajan takaa. Työvoimapulasta on pidetty kovaa meteliä jo vuosikausia. Aina laman iskiessä parku vähän vaimenee, mutta silloinkin varoitetaan, että työvoimapula iskee heti kun lama hellittää. Ei mene enää kauan, kun tässä maassa säädetään taas palveluspakko. Myös palkkasääntely ja työpaikan vaihto-oikeuden rajoittaminen tulevat sen mukana, koska työvoiman myyjän markkinoita ei tulla sallimaan. Kurinpito-oikeutta ei tule ihan entisen mallin mukaan, mutta jollain keinolla suut tukitaan varmasti.

Tämä ei ole höpinää vaan ennustus. Viinme aikojen kovenevat puheet ovat siitä selvä merkki. Kaikki työ on otettava vastaan millä tahansa palkalla. Työttömien kolmen kuukauden ammattitaitosuoja on poistettava. Työttömien on mentävä lumitöihin työttömyysetuutensa vastineeksi. Tämä ei ole oleskeluyhteiskunta, jossa istutaan toisten kattamiin pöytiin. Seuraavaksi joku sanoo suoraan, että joka ei tee työtä, niin se ei sitten syökään.

Kohta huomaamme noudatettavan vuoden 1795 ohjetta työntekijän ajankäytöstä: “Palveluskuntaan kuuluvilla on 7 tuntia nukkuakseen, tunti lukeakseen hartauskirjoja, 2 tuntia syödäkseen, 2 tuntia levätäkseen ja 12 tuntia tehdäkseen työtä, mutta sen tulee tapahtua miehen tavoin”.